Joskus kun olin aivan pieni tyttö, enkä osannut tuskin lukea omaa nimeäni enempää -joka sekin oli helppo, lyhyt, alle viisi kirjainta, kirjaimet muisti ulkoa piirtämällä vaikka joskus joku niistä menikin väärinpäin -minä olin äitini kanssa kaupungilla. Oli talvi, varmasti oli koska oli niin hirvittävän pimeää ja silti valoisaa kun jouluvalojen tuike valaisi kaupunkia. Hengitys varmasti huurusi ja äiti varmaan oli pukenut minut johonkin suloiseen toppahaalariin, niin pieni olin että roikuin hänen kädessään, ihmeissäni. Oli rauhallista enkä tiennyt missä olemme joten kyselin koko ajan. Äitini yritti selittää mutta en ymmärtänyt vieläkään, ja menimme kaupungintalon näköiseen rakennukseen jossa todennäköisesti odotin hetken kun äitini kävi antamassa äänensä tasavallan presidentin puolesta. 

Kun uutinen Tarja Halosen astumisesta presidentin virkaan levisi lasten keskuudessa, me emme ymmärtäneet sitä ensin ja luulen muistavani asian kasvaneen jonkinlaiseksi lällätykseksi pihan lasten kesken kun kukaan ei oikein ymmärtänyt -mutta minä, minä tunsin jotain lämpöä jota en osannut selittää kuin vasta vuosien päästä. Olin onnellinen, pienenä eka-tokaluokkalaisena, siitä että tämän maan (jota silloin pidin toki korkeammassa arvossa) presidentti edusti samaa sukupuolta kanssani - - - koulun ruokasali oli täynnä Suomen aikaisempien presidenttien muotokuvia, hymyttömiä miehiä perä toisensa jälkeen kuvat hieman vihertyneinä (Kekkosen kuva oli niin vihreä että huusin usein kovaan ääneen hänen näyttävän alienilta, mutta opettajat hyssyttivät ja pyysivät kunnioittamaan) mutta sitten siellä oli Tarja, ja hänet oli ripustettu seinätilan loputtua jatkamaan seuraavaa seinää, suoraan sisäänkäynnin yläpuolelle, niin että hän hymyili sieltä meille. Hänen kuvansa lohdutti minua usein kun koin aikaisimpiani kokemuksiani seksismistä, ja hänen hieman lievästi särähtävä ärränsä muistutti omaani. Tule takaisin Tarja.

mun.jpg